8.Ystävä toisen

Mikä voisi olla 12 vuotiaan tytön painajainen? Mila tiesi harvinaisen hyvin vastauksen siihen. Muutto uuteen remonttikohteeseen äidin, isän ja pikkuveljen kanssa. Heti ensimmäisenä päivänä Milan kissa Pirpana oli kadonnut ja jos se ei ollut vielä tarpeeksi surkeaa niin pikkuveli Niilo oli oppinut laulamaan.

Uusi talo oli kaksikerroksinen omakotitalo. Jokaisen remontoivan perheen unelmakohde. Ikivanha haiseva rötiskö siis. Mila oli valinnut  sängylleen paikaksi yläkerran käytävän. Se oli eräänlainen mielenosoitus oman huoneen puuttumisesta, mutta vanhemmat pitivät sitä enemmän innokkuutena ja käytävän päässä olevan oven taakse Milalle rakennettaisiinkin oma huone.

Milalle oli oikeastaan samantekevää, mitä vanhemmat ajattelivat. Uusi koulu ja kissan kadottaminen olivat jo tarpeaksi hirveitä asioita. Mila oli pakannut tavaransa sänkynsä alle. Kaikki ei tietenkään ollut mahtunut sinne ja hän olikin rakentanut pahvilaatikoista pinon sängyn jalkopäähän. Se toimi eräänlaisena äänenvaimentimena alakertaan. Yläkerrassa Mila sai olla rauhassa sillä siellä ei ollut vielä yhtään valmista huonetta ja kaikki ovet olivat lukossa Niilon varalta.

Oli kahdeksas ilta uudessa kodissa ja Mila nousi rappusia ylös. Niilo lauloi sydän lepattaen laulua auringosta alakerran makuuhuoneessa. ”-jaa mää oo ystävä suu” Mila tömisti loput rappuset yläkerran rauhaan. Yläkerta oli pimeä ja pölyinen. Sen ilma oli vähän kosteampaa kuin alakerrassa ja katossa kävi aina pieni viima. Pölyisyys ei ollut Milan vika. Vanha puu vain pölisi ympärilleen vaikka kuinka olisi siivonnut.

Lattialla paloi pieni pöytälamppu. Se oli Milan ainoa ase pimeyttä vastaan. Hän ei sammuttanut sitä koskaan.  Mila istui sängylleen. Peitto oli mytyssä jalkopäässä.  Hän ei ollut jättänyt sitä siihen, mutta Niilo oli luultavimmin käynyt luvatta penkomassa aurinkolaulunsa kanssa laatikoita. Se ärsytti Milaa niin kuin kissa ja talo ja laulu. Hän potkaisi peiton lattialle kääntyessään makuulle sängylle. ”Vihaan tätä taloa! Missä Pirpana on? Miksei Niilo vaihda laulua?” Mila huusi ja puristi silmänsä kiinni. Kukaan ei kuullut ja hiljaisuus laskeutui käytävään kuin katosta leijaileva pöly.

Maatessaan Mila kuuli perällä olevasta huoneesta rapinaa. Se ei ollut uutta. Hiiret vilisivät rakentamattomissa osissa mikä sai Milalle inhottavan olon, mutta myös hänet ikävöimään Pirpanaa. Rapina yltyi kuitenkin nyppiväksi ääneksi kuin jokin olisi irrottanut maalia vanhoista seinälaudoista ja sitten raapimiseksi.. Mila avasi silmänsä ja ääni lakkasi. Hänellä oli epämääräinen olo. Ilma tuntui paksummalta kuin yleensä ja kosteus tuntui tiivistyvän pisaroiksi. Se ei varmasti ollut hiiri eikä taatusti Niilo. Sitten kuului pieni inahtava ääni. Mila katsoi kohti perällä olevaa ovea. Toinen ääni oli vahvempi, kuin maukaisu. Mila pompahti istaalleen. ”Voisiko se olla Pirpana?” hän ajatteli. Män päätti mennä ovelle katsomaan, mutta jalkapohjia pisteli. Hän siirsi hieman lamppuaan sillä sen valo ei riittänyt ovelle asti.

Mila käveli hitaasti käytävää pitkin pistelevin jaloin. Hän hyräili pikkuveljen tuttua laulua ”Aurinko on kullankeltainen.” Lattialaudat narisivat hänen askeltensa alla ja Mila saattoi kuvitella hermostuksissaan kuinka pöly tihkuisi alakerran katosta pikkuveljen huoneeseen ”Se meille paistaa ja lämpönsä antaa.” Mila huomasi avaimen puuttuvan lukosta. Hän pysähtyi oven eteen ojentaakseen kätensä kahvalle. Hetken epäilys esti kahvan kokeilua ja Mila tunsi kuinka sen metallinen pinta hohkasi kylmää sormenpäihin.

Mila keräsi rohkeutensa ”Se oli Pirpana. Kuulin sen maukaisevan. Pitää vain aukaista ovi ja katsoa”, Mila ajatteli hieman sekavana. Hän ei ollut koskaan ollut niin jännittynyt kuin nyt koskiessaan tulevan huoneensa kahvaa. Hän käänsi kahvaa ja epäilys lukon aukinaisuudesta varmistui. Mila veti hitaasti oven raolleen. Huoneesta tuulahti sahanpurun ja ummehtuneiden rakenteiden haju. Huone oli pimeä ja Mila ei pystynyt erottamaan kuin lattian tilalla olevien parrujen ääriviivoja.”Olet  ystävä mun”, hän jatkoi hieman hädissään, mutta astui sisään nähdäkseen perälle. Ilma oli selvästi pilaantunutta ja sen raskaus tuntui iholla. Mila nielaisi ”ja mä ystävä-”
”Toisen”, kuului ääni parrujen päältä. Ovi sulkeutui ja pimeys söi ajan ja tilan. Niilo nukahti alakerrassa.